Enerkon mukana urheilussa


Anni-Maija Fincken tarina

Olen kasvanut suunnistuksen pariin jo aivan pienestä pitäen. Vanhempani ja isoveljeni suunnistivat, joten minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Toki yritin jossain lapsuuteni vaiheessa kapinoida ja lopettaa suunnistuksen, mutta pian kuitenkin huomasin, miten hauskaa kilpaileminen oli ja miten paljon suunnistuskaverit ja suunnistuspiirit minulle merkitsivät.

Harrastin lapsuus- ja nuoruusvuosinani myös muita urheilulajeja ja soitin pianoa. Hiihdin, yleisurheilin ja pelailin kylän lasten kanssa pallopelejä. Pärjäsin kuitenkin parhaiten suunnistuksessa ja pidin siitä myös eniten. Näillä riuúilla ei olisi kovin korkealle hiihdetty eikä motivaationi soittamiseen olisi riittänyt konserttipianistin tasolle. Lajivalinta tuli siis melkein itsestään, ja muut lajit säilyivät harrastuksina.

Ensimmäisen Suomen mestaruuden saavutin suunnistuksessa 15-vuotiaana ja sen jälkeen niitä tulikin joka vuosi aikuisten pääsarjaan saakka. Pääsin kahdesti nuorten MM-kilpailuihin, joista tuomisina olivat hopea ja pronssi. 18-vuotiaana saavutin myös Pohjoismaiden Mestaruuden sprinttisuunnistuksessa. Voitonhaluni oli kilpaurheilijalle tyypillisesti niin kova, että monta kertaa sorruin arvokilpailuissa yliyrittämiseen, mikä kostautui virheinä. Epäonnistumiset ja muutamat vamma-ajanjaksot tietenkin raastoivat nuorta urheilijan alkua ankarasti, mutta toisaalta onnistumiset pyyhkivät murheet mennen tullen.

Siirtymiseni aikuisten sarjaan kävi mutkattomasti. Vuonna 2005 pääsin mukaan Japanissa käytyihin MM-kilpailuihin, joissa saavutin urani tähän asti parhaan henkilökohtaisen MM-sijoitukseni eli olin viides keskimatkalla. Ajattelin, että tästä kun vielä kehityn, saavutan pian mitalitason. Urheilu ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä. Olin vielä seuraavana vuonna seitsemäs MM-kisoissa, mutta sen jälkeen pari vuotta menivät penkin alle. Kehitys loppui ja terveyden kanssa oli ongelmia. Päätin ottaa aikalisän, enkä kilpaillut enkä harjoitellut urheilijamaisesti kesällä 2008 juuri ollenkaan.

Päätös oli hyvä, sillä pienen tauon jälkeen nousin nopeasti takaisin vanhaan hyvään kuntoon. Pääsin takaisin MM-ryhmään, kehityin sekä fyysisesti että taidollisesti ja motivaatiota riitti. Kesällä 2010 sain kokea yhden jokaisen suunnistajan unelmista eli voitimme Tampereen Pyrinnön naisten kanssa Venlojen viestin. Toisen huippuhetken koin Trondheimissa, kun sain olla mukana voittamassa MM-kultaa viestissä. Oma henkilökohtainen MM-mitali on yhä saavuttamatta, mutta sen metsästys jatkuu edelleen harjoittelemalla entistä ammattimaisemmin ja pieniä viilauksia tehden.

Olen opiskellut urheilun ohessa vuodesta 2004 saakka maisema-arkkitehtuuria Teknillisessä Korkeakoulussa ja valmistumiseni alkaa lähestyä. Olen nähnyt suunnistusreissuillani aivan upeita ja vähemmän upeita maisemia, joita en ilman urheilua olisi varmasti nähnyt. Urheilu on antanut elämääni todella paljon, vaikka epäonnistumisten aikana se tuntuu olevan aivan järjetöntä puuhaa. Mitalijahdista huolimatta parasta urheilussa taitaa kuitenkin olla matka eikä päämäärä.

SM-Sprint

Jukola

Enerkolta eurooppalaisten valmistajien hakekattiloita